Television ykköskanava kuvaa draamasarjassaan Uutishuone (2009) seitsemänkymmentäluvun alkua naisnäkökulmasta. Suoraan koulunpenkiltä Yleisradion uutistoimitukseen tullut Raija törmää ajankohdan sukupuolikäsityksiin. Naisia on toimituksessa vielä vähän ja tehtävät jakautuvat sukupuolen mukaan ja naisia ei tahdota oikein päästää vielä uutisten lukijoiksi. Lisäksi perhe katselee nuivasti Raijan kunnianhimoista suhdetta työhönsä.
Tuosta ajasta naisten määrä toimituksissa on lisääntynyt huimasti ja asenteetkaan eivät ole enää yhtä stereotyyppisiä. Toimittajista naisia on jo reilusti yli puolet ja alan opiskelijoista vielä enemmän. Yksistään Tampereella kouluttavista on kaksi kolmasosaa naisia. Miten tähän on tultu ja näkyykö alan naisistuminen heidän asemansa parantumisena mediataloissa ja journalismin arvostuksissa? Naispuolisten toimittajien asema on ruotsalaisen tutkijan Monika Djerf-Pierren mukaan kehittynyt kolmessa vaiheessa, jotka voisivat muutamin poikkeuksin kuvata myös suomalaisia kehityspiirteitä: naiset toimitusten ainokaisina, kriittisenä massana ja naisenemmistönä.
Ensin olivat ainokaiset. Nuo harvat naispuoliset toimittajat olivat samaan aikaan sekä etuoikeutetussa että marginalisoidussa asemassa. He työskentelivät toimitusympäristössä, joka oli miesten luoma ja jossa he olivat sukupuolensa edustajina ainutkertaisia. Toisen maailmansodan jälkeen naisten määrä toimittajina kasvoi, erityisesti akateemisen koulutuksen myötä. Heitä rekrytoitiin kuitenkin aluksi televisioon yhtä hitaasti kuin aikanaan radioon. Kenttä radikalisoitui 1970-luvulle tultaessa, mikä merkitsi Ruotsissa avointa sukupuolikonfliktia – Suomessa tämä tapahtui esimerkiksi Yleisradiossa muutama vuosi myöhemmin.
Naiset muodostuivat toimitusten kriittisen massaksi. Tasa-arvo toimituksellisessa työnjaossa nousi keskusteluun ja myös journalismia itseään kritisoitiin. Naiset nostivat vakavasti keskusteluun sen, mitkä alueet ja ilmiöt naisen elämästä ansaitsivat tulla journalismin kriittisen katseen kohteeksi. Journalistisiin hierarkioihin ei juurikaan puututtu. Journalistipiireissä ja erityisesti tutkimuksissa naistenlehden tekijöihin saatettiin suhtautua hyvinkin alentavasti.
Kahdeksankymmentäluvulta naisten määrä journalisteina kasvoi nopeasti. Kun tätä nopeaa kasvua seurasi rinnalla journalismin rakenteellinen muutos kuten viihteellisen aineiston ja aikakauslehtimäisyyden lisääntyminen, alettiin puhua journalismin naisistumisesta. Leima kuvaa hyvin sitä, mitä naisten on ajateltu osaavan ikään kuin luonnostaan tehdä: viihdyttäviä tunnejuttuja naistenlehtiin.
Valitettavasti ideaalit siitä, mitkä ovat hyviä ja tärkeitä juttuaiheita ja käsittelytapoja, eivät itsessään muutu yhtä notkeasti kuin maailma ympärillä. Journalismi on edelleen sukupuolittunut sosiaalinen alue, jossa tärkeiksi mielletyt alueet, kuten talous ja politiikka nähdään miesten alueena ja vähemmät tärkeät tunneasiat ja ihmissuhdekysymykset naisten alueeksi.
Kiinnostavaa on siis edelleen se, kenen tekemäksi hyvänä pidetty journalismi mielletään ja mitä journalistinen kulttuuri pitää yhteiskunnallisesti tärkeänä. Ennen kaikkea tällaisten pohdintojen tulisi olla vahvasti mukana toimittajakoulutuksessa ja oppikirjoissa. Uutishuoneen Raijan sukupolvi joutui vielä työstämään naisille oikeutta omaan uraan. Ammattia ja sen arvoja pidettiin sukupuolineutraalina. Nyt kun naiset ovat enemmistö toimittajista, olisi vihdoin aika herätä ajatukseen journalismista yhteiskunnallisena sukupuolijärjestelmänä.
Kolumnissa käytetty lähde: Dref-Pierre, Monika (2007) The Gender of Journalism. The Structure and Logic of the Field in the Twentieth Century. Nordicom Review. Jubilee Issue 2007, 81-104.
Iris Ruoho on Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen ma. professori. Hän johtaa myös Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa kaksivuotista tutkimushanketta Tasa-arvo, journalismi ja naispäälliköiden urakehitys.
