Katsokaa häntä, hän hymyilee leuka alas painettuna kuin anelisi vellilautasellista. Hän on käynyt kampaajalla, koska mitä ne ajattelisivat jos näkisivät hänet tukka lattanana. Hän yrittää piilottaa tärisevät kätensä takapuolensa alle, näin, nyt hän näyttää vielä enemmän lapselta. Pankaa merkille hänen hymynsä, hän todellakin anelee. Kun hän myöhemmin katsoo tätä kuvaa ja kaikkia muita itsestään otettuja kuvia, hän kauhistuu. Hän ei ole tiennyt, että hänen huulensa näyttävät punattuina kutsulta seksiin. Hän ei ole aavistanut, että hänen silmänsä näyttävät sanovan: tule minun kanssani.
Hän on minä. Suhtauduin vakavasti promootiokuviin, jotka minusta otettiin esikoisromaanini julkaisua varten. Kävin kampaajalla, söin kevyesti edeltävinä päivinä turvotuksen ehkäisemiseksi, sivelin illalla ennen nukkumaan menoa ensimmäistä kertaa voidetta silmieni ympärille. Valokuvaaja oli taitava, kuvista tuli hyviä. Yksi niistä laitettiin kirjan takakanteen. Ja siinä minä olin, tummempikulmaisena kuin todellisuudessa, katsoin lukijaa hänen tarttuessaan teokseen, tarkkailin häntä kun hän luki kirjaa, kun hän luki ne rohkeimmat rivit, häikäilemättömimmät seksikuvaukset. Ja naistenlehtien kuvauksissa jatkoin anelevaa poseeraustani, painoin leukani alas, hymyilin niin kuin aina, en voinut huulilleni mitään. En voinut mitään myöskään puheilleni: puhuin haastatteluissa vaikeita, olin ajatellut että saan puhua kirjallisuuden etiikasta ja siitä miten maailma muutetaan. Olin häpeilemättömän mahtipontinen, naiivi. Outo olento: nöpönenäinen lapsinainen joka kirjoitti seksistä kuin mies ja puhui yleviä.
Ristiriita oli sovittamaton, se muodosti draamallisen cliffhangerin.
Media rakastaa naisissaan ristiriitaisuuksia. Me, median kuluttajat, rakastamme niitä. Leikilliset älyköt, tyttömäiset ministerit, seksikkäät nyrkkeijäamatsonit ja vaarallisen oloiset, ketään mielistelemättömät, mutta diminutiivisiin kureliiveihin pukeutuvat kirjailijattaret pidättävät itsellään oikeuden ristiriitaan joka ei koskaan purkaudu, ei sadan eikä tuhannen kuvan tai haastattelun jälkeen. Heidän pariinsa me palaamme. Haluamme nähdä ministerin tirskahtelevan, haluamme nähdä nyrkkeilijättären vasemman koukun, hänen hauiksensa joka pullistuu kilvan hänen pyöristyvän vauvamahansa kanssa.
Jos Sofi Oksanen pukeutuisi harmaaseen puolihameeseen, käyttäisi italialaisia matalakorkoisia saappaita ja silkkisekoiteneuletta, emme olisi niin kiinnostuneita hänestä. Jos hän hymyilisi, hän olisi tavallinen. Hänessä kytevä ristiriita on se seikka, jonka takia palaamme häneen yhä uudestaan. Mutta toisaalta haluamme purkaa hänen ristiriitaisuutensa. Haluamme nähdä hänessä herkkyyden. Antaisimme paljonkin, että saisimme nähdä hänet meikittä, tukka suorana. Antaisimme vielä enemmän, jos saisimme nähdä hänen nauravan, kikattavan. Haluaisimme pukea hänet kesämekkoon, eikö niin. Haluaisimme hänet naistenlehden kanteen ja sisäsivuille puhumaan äitiyshaaveista. Tanja Karpela puolestaan on oma lukunsa; hänen poliitikonuraansa olemme aina pitäneet vain eräänlaisena outona asukierroksena missikisoissa, se on ikään kuin eräänlainen pitkäksi venähtänyt leikki uimapukukierroksen ja iltapukukierroksen välissä. Miksi meidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että hän ehkä tietää politiikasta jotakin? Siksikö, että hän yhä edelleen esiintyy julkisuudessa kuin missi? Tai ehkä hän ei esiinny missinä, hän on vain oma itsensä, ja me, median kuluttajat, haluamme palauttaa hänet missiksi. Koska vaikka ristiriita entisen misseyden ja nykyisen poliitikkouden välillä on kiehtova, se on lopulta mahdotonta vastaanottaa. Se vaatii purkamista. Samoin on Eva Wahlströmin laita. Me haluamme hänen saavan lapsen, haluamme että hänen hauiksensa kutistuvat ja että hän julistaa: tuhlasin aikaani nyrkkeillessäni, nyt tunnen olevani oma itseni, nyt tunnen olevani nainen.
Juuri tällainen kauneustarina sai meidät vuonna 2007 huokailemaan tv-ruutujen äärellä laulaja Marikon muodonmuutokselle. Poikatytöstä tuli oikea femme, ja me saimme viikko viikolta seurata tätä kukkaan puhkeamista. Marikon karski habitus yhdistettynä tanssin herkkyyteen oli ristiriitaisuudessaan kiehtovaa, mutta vain alussa. Lopulta olisimme mieluimmin nähneet hänet mekossa. Olisimme halunneet hänen ja Aleksin julkistavan suhteensa. Olisimme halunneet häät, raskauden, parisuhdehaastatteluja. Emme olisi halunneet kuulla poikatytöstä enää sanaakaan.
Minä ratkaisin oman ristiriitani tuntemalla häpeää. Tajusin, ettei minua pidetä intellektuellina, kun puhun Heideggerista. Että se on vain… noloa. Että vaikeat käsitteet ovat vain epäselviä. Häpesin ja myös puhuin häpeästä - ja tulin huomaamattani täyttäneeksi roolin, joka narritarinoita tutkineen Sari Salinin mukaan on naiselle yksi ominaisimmista mediarooleista: minusta tuli narri. En halunnut, että minua pidettäisiin ylimielisenä. Narrina oleminen oli parempi vaihtoehto.
Ainoa huono puoli narriudessa on, että sen ironista ja itseironista viestiä osataan lukea vain harvoin. Media ei operoi ironian rekisterissä, tai jos operoikin, vain hyvin harvoin. Suomessa narri-ironiassa ovat onnistuneet ehkä vain Lotta Backlund ja Krisse Salminen. Mutta he ovat komedienneja, heidän hahmonsa ovat taidetta. Toisaalta juuri siihen minä uskonkin: vallankumous alkaa taiteesta.
Riikka Pulkkinen on helsinkiläinen kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Raja ilmestyi vuonna 2006. Pulkkinen kirjoittaa parhaillaan toista romaaniaan, joka ilmestyy Otavan kustantamana vuonna 2009.
