”Ylipainoinen suttura, meikitkin kuin huoralla!”
Tässäpä yksi niistä palautteista, joita olen saanut sähköpostiini aloitettuani alkuvuodesta 2009 feministisen Tulta munille! -radio-ohjelman pitämisen Yle Radio 1:ssä.
Radiossahan on hirveän tärkeää, minkä näköinen on.
Onneksi minua oli etukäteen valmistettu siihen, että jo pelkästään naispuolisena toimittaja-juontajana saamani palaute tulisi olemaan suurimmaksi osaksi asiatonta. Kun kävin tutustumassa YleX-kanavalla suorien lähetysten tekoon, Mikko ”Peltsi” Peltola valisti minua, että jos hän takeltelee sanoissaan, tulee palautetta, että ”no hupsista”. Mutta mikäli naisjuontaja tekee vastaavan virheen, palaute kuuluu: ”vitun läski huora”.
Ja nyt siis oli puhe vasta nuorista naisista – siis ihan tavallisista naisista, ei edes mistään välttämättä kovin kiihkeistä ja ärsyttävistä feministinaisista.
YleX-käynnin jälkeen mietin ankarasti, millaisia rooleja me ylipäätään hyväksymme julkisilla areenoilla esiintyville naisille. Naiset saavat kernaasti olla missejä, kuuluttajia, lottotyttöjä tai pr-emäntiä. Julkkistoimittajina naisille on varattu kaksi lokeroa: miellyttävä ja empaattinen syvähaastattelija tyyliin Inhimillinen tekijä, Maarit Tastula tai Mirja Pyykkö. Toinen vaihtoehto on tiukka asialinjan kovis, kuten Susanne Päivärinta tai Johanna Saukkomaa.
Mutta saavatko naiset olla talkshow-hosteja, humoristeja, koomikkoja, omien mielipiteidensä esittäjiä – ja niin, saavako naiset olla feministejä?
Totuus on, että sellaiset naiset häiritsevät meitä. Kaikki muistavat, miten kovaa Päivi Istalalla, Suomen pitkäaikaisimmalla feministitoimittajalla, on ollut. Myös Krisse-koomikko oli vuosia kummajainen. Nyt ihmetellään juontaja Maria Veitolaa, Suomen tällä hetkellä ainoaa talkshow-emäntää. Monien on vaikea sulattaa, että hän julkenee yrittää olla hauska.
Feministien useimmiten saaman ”palautteen” laatu on toki ollut minullakin tiedossa jo pitkään. Työpaikallani Naisasialiitto Unionissa, joka kustantaa Tulva-lehteä, ollaan totuttu jos jonkinlaisiin miesasiamiesten ja muiden viiraajien tempauksiin.
Pitkään pidin Suomen ex-tasa-arvovaltuutetun Marianne Laxénin työmarkkinajehuilta saamaa kikkelikorttia (1990) kaiken huippuna. Mutta sitten luin lehdestä feministikirjailija Kaari Utriosta, jolle oli lähetetty postissa valokuvia, joissa oli ihan oikeita erektiossa olevia miesten sukupuolielimiä.
Ja olisiko sekään edes kaiken huippu? ”Ne olivat sentään ihmisten elimiä” kommentoi eräs kaverini.
Miksi feministit eivät voi pysyä lestissään? Pääsisimme vähemmällä! Mutta emme me voi.
Olen feministi siksi, että en tiedä mitään muutakaan tapaa, miten olisin. Tasa-arvon toteutumiseen on vielä matkaa – ja puhun nyt käytännöstä, en iskulauseista!
Toistaiseksi en ole vajonnut samalle tasolle, kuin ne surkeat vihapalautteen antajat, jotka kokevat feministien jotenkin uhkaavan heitä. Jos niin kuitenkin joku päivä kävisi, olen saanut naisille soveltuvat toimintaohjeet: 1) Pissaa pakasterasiaan. 2) Pakasta rasia. 3) Työnnä pakaste ikävän ihmisen postiluukusta sisään.
Anne Moilanen on helsinkiläinen TULVA-lehden päätoimittaja. Hän toimittaa myös Yle Radio 1:n keskusteluohjelmaa Tulta munille, suoraa puhetta feminismin takapajulasta.
