Kuten tiedämme, suurin osa maailman naisista ei koskaan pääse lähellekään mitään sellaista merkittävää viestintä, jossa he voisivat saada julki omia kantojaan, olosuhteitaan ja kokemuksiaan. Ja sen kerran kun köyhät ja oikeudettomat naiset valtamediaan pääsevät, he esiintyvät siellä spektaakkelin materiaalina – räjähdysten, hyökkäysten, sortumien ja järistysten tunteita herättävinä, nimettöminä kuvina. Tottakai naisia mediassa on, aina silloin kun jotakin tahdotaan markkinoida. Nuoren ja hyvinhoidetun naisen ruumis kelpaa myymään mitä tahansa tavaraa, mutta myös ruhjottu, silvottu ja rujo naisen ruumis kelpaa myyntiponnistuksiin silloin, kun viestin kiihotusvoimana tahdotaan käyttää hätää ja pelkoa. Vaan ei puhuta nyt heistä, joilla ääntä ei ole. Puhutaan mielummin niistä naisista, joilla on mediaan täysi pääsy. Puhutaan näkyvissä olevista, hyvin hoidetuista, uraa tekevistä ja lapsia hoitavista vaimoista ja ammattilaisista – meidän naisistamme, meistä.
Sitä niin haluaisi olla omiensa puolella, ymmärtää ruuhkavuosissa elävää rouvaa ja palvelutaloon unohdettua pikkulottaa, kannustaa uransa alussa olevaa ja onnitella eläkelöityvää, ihailla tyttölasta ja sympata niin synkkiä goottineitoja kuin heleitä uimarityttäriäkin, mutta vaikeaksi se on tehty. Sillä näyttää siltä, että heti kun länsimainen nainen mediaan pääsee, joutuu tai hakeutuu, se ehdoin tahdoin sössii julkisen hetkensä.
Varsinkin naistenlehdillä on aiheisiinsa outo valta: aivan sama onko haastateltava tällä kertaa geenitutkija vai kolmas perintöprinsessa, kummankin pää taipuu samalla tavalla kallelleen ja puheestakin tulee oudon yhteneväistä. Kuin jonkun taian lumoamana alkaa nainen naistenlehdessä puhumaan jos ei ruumiinsa tunnoista niin sitten tunteistaan, jos ei keittiörempasta niin sitten laatuajasta lasten kanssa. Aivan kuin valkoinen, koulutettu, näkemyksekäs ja pätevä nainen yhdellä puuterivipan huiskauksella unohtaisi kaiken ennen ajattelemansa. On ihan sama mistä lähdetään, kuinka laajasta naiskirjosta, naistenlehdissä meistä kaikista tulee yhtä ja samaa.
Kyse ei ole siitä, etteivätkö naiset voisi tai saisi olla mediassa hölmöjä ja tyhmiä. Kysymys kuuluu, miksi he ovat sitä niin kovin ennakoitavilla tavoilla? Miksi he julkisuudessa suostuvat ja tahtovat kerran toisensa jälkeen tallata niitä samoja polkuja, joita jo tuhannet ovat ennen heitä tallanneet? Miksi he aina vain suostuvat pelkäksi materiaaliksi viestimille, jotka ovat jo etukäteen päättäneet minkälaisena nainen on ylipäänsä mahdollista esitellä? Miksi he eivät julkisuudessa esiintyessään harjoita sitä mielipiteen ja kokemuksen vapautta, josta he juhlapuheissa ovat niin ylpeitä?
On hyvä, että naisia on mediassa paljon ja toivottavasti aina vain enemmän. Sillä keitä he ovat ja kuinka paljon heitä on ei kuitenkaan ole mitään merkitystä niin kauan, kun naiset yhä uudelleen suostuvat olemaan se yksi ja sama. Viikko, kuukausi, vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen naistenlehteen noukittu nainen tahtoo täyttää sen naisenpaikan, jonka naisjulkisuuden traditio on hänelle jo sukupolvia sitten langettanut.
Kaarina Hazard on helsinkiläinen toimittaja, näyttelijä ja mediatutkija.
